Muumipapan jurotyöt - Fanfiction-sarja, osa 1!

Heissan ja leppeä tervehdys jälleen Muumiblogin Iitulta!

Kuten otsikko antaa viitettä, tänään Oispa punssia-blogissa avataan (jälleen) uusi juttusarja nimellä Muumilaaksolaisen tarinoita! Tämän otsakkeen alla joko minä tai nizku (jos hän oikein hurjaksi heittäytyy), jaamme teille salaisten kirjoituskansioidemme Muumi-fanficcejä luettaviksi. Pyrimme pitämään ficcimateriaalit sellaisina että kaikenikäiset voivat niitä lueskella, mutta tarpeen tullen laitamme kyllä myös varoitusilmoituksia jos ficeissä mainitaan esimerkiksi kokonaisina grillattuja hirviöitä sienihyytelön kera, tai jotain yhtä hirvittävää.

Itse avaan ficcisarjani moniosaisella ficillä, jota olen raapustellut viime marraskuussa NaNoWrimo-haasteen merkeissä. (Niille jotka ette tiedä mikä Nanowrimo on, niin lyhyesti sanottuna Nanowrimo on kuukauden kestävä kirjoitushaaste jossa on tavoitteena kirjoittaa 50 000 sanaa 30 päivässä). Kyseinen ficci on puolivakavissaan kirjoitettu spin-off Muumipapan urotyöt- kirjasta, ja se kulkeekin oikeastaan nimellä Muumipapan jurotyöt. Kyseinen ficci on eräänlainen "lisäosa" Muumipapan nuoruutta käsittelevään kirjaan, ja eritoten olen sen kirjoittamisessa keskittynyt kehittelemään Muumipapan nuoruudenystävien ympärille lisää tarinoita ja juonentynkiä. Ficci on täysin mielikuvituksen tuotetta eikä missään nimessä canon (yllättäen), joten suhtautukaa siihen samanlaisella rentoudella mitä muuhunkin fanfictioniin :D Totta puhuen en saanut ficciä kirjoitetuksi loppuun Nanon aikana ja muutama osa välistä vielä uupuu, joten tämä on samalla itselleni haaste todella kirjoittaa teksti valmiiksi.

Se niistä esilöpinöistä, menkäämme tekstin pariin!

****

Tänä tummansinervänä iltana minä, Muumipeikon isä ja rakkaan Muumimammani puoliso, istun onnellisen yksinäisuuden ympäröimänä verannallani. Tuuli hipoo hiljakseen lähimaastossa kasvavia omenapuita ja tarttuu myös kukkapenkeissä oleviin kukkiin, niihin joiden nimet ja lajikkeet onnistun unohtamaan aina heti, kun Mamma ne minulle on ensimmäistä kertaa esitellyt.

Ilta on korea, kiireetön. Loppukesäinen leuto viileys tanssahtelee varpaillani, ja on juuri parahiksi viilakkaa vain istua illan kanssa tällä kuistilla. Tällä samalla kuistilla, jolla olen perheeni ja ystävien kanssa juonut kovin monet aamukahvit ja iltateet, jakanut hauskat jutunjuuret, muistellut menneitä ja haikaillut tulevia seikkailuja. Elänyt niin monta kesäaamua, kevätpäivää ja syysiltaa odotellen milloin mitäkin. Ystäviä saapuviksi, talviunia uinuttaviksi. Tämä ei kuitenkaan ole sellainen ilta, jona erityisesti odottelisin mitään tai ketään. Sen sijaan kallistan päätäni kohti tuulenpuuskaa, joka hetki sitten on ravistellut omenapuista muutaman punervan yksilön.

Tuuli juoksee minua kohti lauhkeana, kuin vanhaa ystävää tervehtien. Kohoan jaloilleni terassilla ja kävelen omenapuun luo, nappaan käsiini maahan pudonneen omenan ja silmäilen sen kolhiintunutta kuorta pitkään. Omena tuntuu käsissä mukavan jämerältä, ei samalla lailla pehmoisalle kuin ne yksilöt joista Mamma keittää maistuvimmat omenasoseensa. Omenaa rutistellen palaan kuistille.

Ilta tuntuu otolliselta hetkeltä Aavistuksille. Ja Aatoksille, ylipäätään. Vaikka nuoruudenystäväni Juksu piti nimenomaan Aavistuksia erittäin pahaenteisinä, tänä iltana minusta tuntuu että seuraavani hiippailevat Aavistukset ovat harvinaisen hyväntahtoisina. Istahdan kuistin portaille silmät kiinni, antaen etäisen leppeydentunteen iskostua hartioilleni.

Aavistukset tuovat korvieni väliin pienen, hellävaraisen toiveen tarinasta jonka olen jättänyt kertomatta. En totta puhuen ole hiiskunut siitä puolikasta sanaakaan - ainakaan muistaakseni - kenellekään muulle, kuin myrskyisen nuoruuteni asianosaisille.

Kyseessä olevan tarinan silotellun version ovat kyllä läheiseni kuulleet jo moneenkin kertaan, ja saaneet myös lukea itse nahkakantisista muistioistani. Mutta totta puhuakseni, ollakseni totisen tosi, on myönnettävä etteivät kyseiset muistelot kerro kaikista nuoruuteni kommelluksista. Olen niitä kirjatessani jättänyt kertomatta monenmoiset hullun- ja hurjankuriset seikkailut, ryntäilyt, hullutukset ja yllytykset kenties juuri siksi, että tänä iltana Aavistukset toisivat ne seurakseni.

Lasken omenan maahan muiden hedelmien joukkoon ja liikahdan uudelleen terassille. Etuoven avatessani vastassa on vain hiljaisuutta, jota vasten suuri kaappikellomme tikittää tasaiseen tahtiin. Kohdistan askeleet portaisiin, jotka narisevat tutunkuuloisina tassujeni alla.

Työhuoneeni ovella tunnustelen hetken ovenkahvaa. Omenan lailla se tuntuu kuluneelta, tutulta ja kovalta. Hymyilen pienesti tietäessäni, että oven takana minua odottaa yhtä parahultainen hiljaisuus ja mahdollisuus viipyillä kirjoituspöytäni ääressä monta riemukasta tuntia. Ajatus kutkuttaa varpaanpäitä myöten. Sen inspiroimana avaan oven, vedän sen perässäni kiinni ja kuin komennettuna valun työtuolilleni.

Edessäni on rivi teroitettuja kyniä, puhdasta kirjoituspaperia ja mustepullo sulkakynineen. Tartun lyijykynään tuttavallisesti, ja se tuntuu kädessä yhtälailla vanhalta ystävältä kuin ulkona minua värisyttänyt tuuli. Katsahdan öiseen tummuuteen ohimennen, tuntien koko kehon värähtävän kananlihalle kun tuttu laaksoni venkoilee öisessä tuulessa. Näky saa katseeni painumaan paperille, sen täydelliseen valkeuteen joka samaan aikaan pelottaa ja innostaa.

“Ensimmäinen lause on tärkein…” mutisen itsekseni, ennen kuin kumarrun työtuolissani etukenoon ja annan sanojen kietoa minut otteeseensa.

_____

Näin on blogimme ficcipeli avattu! Vallan mieluusti muuten kuulisin myös palautetta ficistäni tämän kirjoitustaipaleen aikana, oli se ihan minkälaista hyvänsä <3 Seuraavaa osaa uppailen sitten kun aikataulut antavat jälleen myöten. Kiitos sinulle jälleen lukemisesta, ja nähdään taas seuraavassa postauksessa.

- Iitu